Risukarhi: syyskuuta 2013
Kysymykset, kommentit, palaute: eero.kantola@risukarhi.com tai Facebook. Vastaan ja kommentoin voimieni ja kiireideni mukaan. Pohdinnat ovat omia näkemyksiäni, joissa peilaan opittua omaan kokemukseen. Vältän tieteellisyyttä, pyrin maanläheisyyteen. Voin tehdä virheitäkin - jo seuraavana päivänä voi olla saatavilla uutta tutkimustietoa. Liikkumisiin!

tiistai 17. syyskuuta 2013

Liikunnan iloa Jyväskylässä

Nyt eletään jo tiistaita, vaikka kirjoittelen lauantaista. Silloin nimittäin juostiin yksi Suomen hienoimmista urheilutapahtumista, Finlandiamarathon. Järjestäjät ovat pitäneet kiinni siitä, että lähes kaikenkuntoiset pääsevät mukaan. Niinpä vuodesta toiseen työpaikkajoukkueemme suuntaa samaan paikkaan, Finlandiamarathon -tapahtumaan. Siellä osa kävelee rantaraitin kierroksen, osa juokseen sen tai puolimarathonin, hurjimmat täyden marathonin. Vastaavaa koko joukolle sopivaa tapahtumaa vain ei löydy muualta, ainakaan kohtuullisen matkan päästä! Järjestely on haaste järjestäjille, mutta ihmeen hyvin he siitä selviävät. Suuri apu on loistavasta miljööstä, Jyväsjärveä kiertävästä reitistä jota voi pätkiä siltoja pitkin eri matkoille sopivaksi ja eri vauhtia eri matkoja kiertäviä rytmittäen niin ettei sumppuja tulisi. Nostan hattua, ihmeen hyvin se onnistuu, vaikka aina joku joutuu vauhtia ruuhkissa hidastamaan. Mitäs tuosta, parempi on että reitillä riittää juoksijoita, siitä syntyy hieno urheilujuhla!

Tapahtumasta siis järjestäjille kouluarvosana 10- (haasteet huomioiden). Suurelle yleisölle vain arvosana 7 (välillä 50 hengen poruukasta vain kaksi taputtaa), mutta aktiivikannustajille, soittoporuukoille, sheerleading -ryhmälle, joulupukille (oh-hoh, lauloin siinä pätkän joulupukkia), yms. annan täyden kympin. Erityisesti maahanmuuttajien iloisesta kannustuksesta on pakko kiittää erikseen, siinä juoksijaporuukassa pohdimme että tuosta on meillä suomalaisilla paljon oppia otettavana. Mainio tapa vähentää maahanmuuttovastaisuutta, minun puolestani oli reitin varrelle mahtunut enemmänkin ihonvärejä.

Oma reissuni ylitti odotukset - jotain syvällä miehessä muuttui. Uupumusvuosista on jo monta vuotta, mutta jotkut asiat muuttuvat kovin hitaasti. Yhä vielä on mieltä jäytänyt epäluulo terveydestä: palaudunko vielä siihen mitä olin vuosia sitten, onko jotain ehtinyt muuttua lopullisesti, onko sydämessä sittenkin jotain pientä ongelmaa kun kunto nousee hitaasti ja leposyke laskee yhtä hitaasti?

En valmistautunut omaan matkaani, puolimarathoniin, millään tavalla, jos parin päivän lepoa ei laske sellaiseksi. Tämän blogin aikaisemman tekstin mukaisesti tähtäin on ensi vuodessa ja hyvässä terveyskunnossa. Pisimmät juoksulenkit ovat olleet muutaman kilometrin, viimeisen voimaharjoituksen tein muutama päivä ennen Finlandiaa. Lähdin pitkälle lenkille ilman tavoitteita. Koko kesän ja syksyn olen tehnyt pitkää peruskuntokautta eri lajeja yhdistäen pitäen syketason mahdollisimman hyvin kurissa, uskotellut itselleni että se on minulle parasta - pakko olla, sillä samaa metodia opettaa ja neuvoo toisillekin.

Kannatti uskoa. Viimeistelyhän on sinänsä ollut aivan päin seiniä! Mutta asetetun tavoitteen kannalta, ensi vuoteen tähdäten, kaikki on mennyt loistavasti. Jo edeltävän viikon työterveystarkastus antoi viitteitä: jotakuinkin kaikki veriarvot olivat paremmat kuin edelliset vuonna 2010, lihasmassaakin on enemmän mitatun arvion mukaan. Paino saisi kyllä edelleen pudota, mutta luotan siihen että sen putoaminen on enää aika lyhyen ajan kysymys kun elimistö alkaa toimia kunnolla.

Tunti ennen starttia asetin itselleni tavoitteet, tuli vain äkkiä sellainen olo. Mietin että jos 40 vuotta täyttävä, juoksijaksi aivan liian painava monilajiliikkuja hölkkäisi pitkänä lenkkinä puolimarathonin noin 2 h 30 min aikaan, niin toki silloin voisin sanoa itseäni hyväkuntoiseksi. Viime tippaan jääneet voimaharjoitukset edeltävinä päivinä ihan varmasti verottaisivat ajasta paljon. Muutenhan ne ovat hyödyllisiä - ennen juoksua eivät... Jos aikaa menisi noin 2:20, olisi se erittäin hyvä suoritus ja 2:10 olisi täydellinen "pöljäpäivä," uskomaton haamujuoksu.

Startti tuli, olo oli levännyt ja hyvä, jäin viime vuosien tapaan koko poruukan hännille ajatuksena nauttia tunnelmasta ja nähdä koko juokseva väkimäärä alamäissä edessäni. Siitä sitten selkä selältä kiinni, juoksija kerrallaan. Kyllä kannatti. Heti pian startin jälkeen juoksijamassa purkautui sillalle ja sen laelta aukeni aivan huikea näky. Aurinko valaisi juoksijajoukon joka noin puolen kilometrin matkan tasaisena mattona täytti autotien ja kauempana kaartui kohti satamaa kuin paimensauvan kärki. Pieni pöly nousi juoksijoiden jaloista heidän yläpuolelleen auringon kultaamaksi uduksi. Kaunis näky! Kaiken lisäksi tuli aavistus uudesta kokemuksesta pitkiin aikoihin - askel nousi, tai oikeastaan rullasi. Huomasin että suuri työ juoksutekniikan ja keskikehon tukilihaksien eteen maksaa itsensä takaisin tällä reissulla. Juoksukouluja pitäessä omaankin tekniikkaan tulee paneuduttua, teen paljon rullausharjoituksia alamäkiin myös yksin lenkkeillessä.

Siitä tuli puolimarathonin strategia: ylämäet rutkasti hidastaen, happoja vältellen, jyrkimmät kävellen (vaikka reitillä ei suuria mäkiä olekaan). Alamäet ihan rennosti rullaten, estämättä yhtään vauhdin kohoamista. Tästä seurasi se, että ylämäissä minut ohiteltiin muutaman juoksijan voimin, mutta alamäissä - kehtaanko sanoakaan... Niissä saatoin sujahtaa monen kymmenen juoksijan ohi tekemättä oikeastaan mitään. Nyt ymmärrän kuinka suuri etu hyvä rullaustekniikka on alamäissä, pienissäkin. Suunnilleen samankuntoisten kuntoilijoiden kesken muilla ei ollut niissä mitään mahdollisuuksia pysyä vauhdissa.

Neljään-viiteen kilometriin hölköttelin tasaista noin 2:29 loppuajan vauhtia. Kiitos Suunnon sykemittarille, loppuajan laskin pelasi kuin unelma, todella tarkasti! Tulin lopulta maaliin juuri siinä ajassa mikä laskettu ennuste oli. Mutta sitten, noin 5-15 km väli, se oli jotain käsittämätöntä. Vanha juoksupohja ilmeisesti heräsi vuosien takaa ja menin nykytasolleni käsittämättämän flow-ilmiön kanssa sen kympin. Askel rullasi, höpötin juoksijaporuukan kanssa jatkuvasti, tapasin ihania ihmisiä - ja tämän tästä pyrähdin kiinni seuraavan poruukan edestäpäin. Juoksutekniikasta tuli juteltua monen ihmisen kanssa, enkä saanut pientä valmentajaa minussa pysymään hiljaa. Tosin ei se haitannut, päinvastoin. Helakka "kiitos" yhdestä poruukasta perääni huudettuna lämmitti suuresti (taas vauhtia lisättyäni). Siellä oli laitettu käsien käyttöä kuntoon, opeteltiin poistamaan liikaa hartiakiertoa juoksemalla kyynärpäitä rytmikkäästi "roikottaen." Se tepsi niille juoksijoille, juoksu alkoi näyttää ryhdikkäämmältä ja askelrytmi parani! Tulipahan annettua ilmaista mainosta Sul:lin juoksukouluketjulle, toki kerroin valmentavani sellaisessa. Ihan jo siksikin, että kukaan ei pitäisi minua "pätijänä" ja siksi, että ihminen osasi ottaa neuvon vastaan ja uskoa siihen- neuvojia voi olla kaikenlaisia, niillä voi myös pilata juoksunsa. Valmentaminen reitin varrella oli täysin ennalta suunnittelematonta. Siinä jutellessa vain tuli ilmi kaikenlaisia ongelmia ja ihmisten tuntemuksia juoksemisesta - ja harjaantuneeseen silmään syyt olivat monesti heti näkyvillä kun juoksemassa oltiin. Miksi en olisi yrittänyt auttaa, tässä ja nyt, kun mahdollisuus tuli?

Noin 15 kilometrin kohdalla huomasin olevani noin 2:12 vauhdissa - se on paljon, sillä ensimmäiset viisi kilometriä oli tultu huomattavasti hitaammin. Eli seuraava kymppi oli tultu paljon tuon 2:12 vauhdin alle, koska maaliintuloajan arvio lasketaan koko matkasta. Vauhti tasaantui vakioksi, menin poruukan mukana ja juttelin pari pidempää tuokiota. Odotin koko ajan milloin tulee väsymys. Tulihan se, noin kolme kilometria ennen maalia. Vauhti hidastui sen verran, että loppuajaksi (netto) muodostui 2:13:38. Eli kolmesta aikatavoitteestani "pöljänpäivän" porras osui lähimmäksi. Se on tällaiselle "ratapölkkymalliselle," eikä enää ihan nuorelle moniliikkujalle niin hyvä tulos ilman minkäänlaista kisavalmistautumista, että luottamus omaan terveyteen ja jaksamiseen sai hirmuisen nosteen. Nyt on selvää että "helppo" selviäminen marathonista ensi vuonna on täysin realismia. Sekin on selvää, että tällä massalla tuolla tavalla läpi viety puolimarathon ei olisi mahdollista jos jotain suurempia ongelmia esim. sydämessä olisi. Niin paljon hapekasta verta "liian suuri" lihasmäärä juoksemista ajatellen jo tarvitsee suorituksen aikana.

Juoksun jälkeen tuli tunne että loppumatkalla olin saanut kropasta ulos, sopivasti puristaen, paljon enemmän kuin aikoihin. Terveesti, ilman kohtuutonta ja kostautuvaa rääkkiä. En olisi paljon enempää irti saanut loppumatkalla kovalla tuskallakaan. Jossittelemaan en lähde, sillä haamujuoksu tämäkin oli. Jos jossittelisin, voisin miettiä mitä olisi tapahtunut jos olisin lähtenyt vaikka kahden tunnin tavoiteaikaryhmään hyvin lämmitelleenä, jättänyt huulenheiton sikseen ja pitänyt yllä tasaisempaa vauhtia, ja, ja, ja... Mutta ei, jossittelu saa jäädä!

Minulla on unelma. Siis unelma sen lisäksi että 40-vuotiaana haluan olla elämäni parhaassa kunnossa. Juoksun osalta unelma on se, että haluaisin olla tasaisen varmassa, vaikka neljän tunnin marathonkunnossa. Ei sillä ole väliä juoksisinko sellaisen jossain, vaan siinä kunnossa haluaisin juosta vaikka 4:30 helppoja juoksuja! Oikeastaan haluaisin olla hirmuvedossa ja vaikka ilmottautua kisajärjestäjille tavoiteaikajuoksijaksi, vetää poruukka maalin tuntumaan tasaista vauhtia ja helposti - ja viime sekunneille asti jäädä reitille kannustamaan sellaisia jotka vielä voivat tavoiteaikaan yltää. Eikös se olisi ihan ja täsmälleen tällaisen sosiaalisen hupakon näköistä hommaa?

Lopuksi, kiitos! Kiitos teille ihanille ihmisille joihin sain reitin varrella tutustua. Joskus tapaa nuivaa väkeä juosutapahtumissa, jotka haluavat otsa rypyssä vain tavoitella jotain tiettyä aikarajaa ja huulen heitto näyttää olevan suurikin synti. Nyt oli toisin. Mahtavaa sakkia! Kiitos teille kaikille, minä nautin hyvästä seurasta, hyvästä huumorista ja kannustavasta asenteesta. Jotkut sanoivat huulenheiton lomassa, että mene kun sinulla näköjään näyttää kulkevan, hauskaa on, mutta älä heidän takiaan tähän jää. Mutta, siinä oli hyvä syy jäädä. Terveisiä erityisesti sille naiskaksikolle joka täräytti kovaa vauhtia ohitseni loppukilometreillä, ryhdikkäästi kyynärpäitään roikottaen ja jostain kummasti voimia saaneena. Ei siinä ollut minulla mitään mahdollisuuksia pysyä perässä. Olisiko joku opettanut tekniikkaa matkalla? Harva minua nimittäin tuona lauantaina ohitti reitin varrella.