Risukarhi: elokuuta 2013
Kysymykset, kommentit, palaute: eero.kantola@risukarhi.com tai Facebook. Vastaan ja kommentoin voimieni ja kiireideni mukaan. Pohdinnat ovat omia näkemyksiäni, joissa peilaan opittua omaan kokemukseen. Vältän tieteellisyyttä, pyrin maanläheisyyteen. Voin tehdä virheitäkin - jo seuraavana päivänä voi olla saatavilla uutta tutkimustietoa. Liikkumisiin!

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Maltti on valtti

Finlandia-marathonin aika lähestyy ja työpaikan poruukalla ollaan taas suuntaamassa Jyväskylään. Ilmottautuminen on tehty ajat sitten, mutta nyt on aika summata kesän saldo ja valita lopullinen matka.

Kesä on ollut oikeastaan unelmakesä, liikkumisen kannalta. Paino on hiljalleen laskusuunnassa, mutta vain hiljalleen, sillä tarkoituksena on ollut liikkua paljon ja monipuolisesti. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että olen pitänyt keskimääräisen syketason matalalla vaihtamalla valtaosan juoksulenkeistä sauvakävelyksi, jättänyt sen perinteisen "junnaustason" lenkkeilyn lähes kokonaan pois ja vastapainoksi tehnyt vauhtileikittelyä alamäissä maastossa, sadan metrin vetoja radalla, sekä sykkeennostotreenejä kahvakuulilla ja nyrkkeilysäkin parissa. Erityisesti yläkehon lihaskuntoa ja mobilisointia on mainio tehdä myös vastuskumeilla. Tarkoituksena on tietysti nostaa terveyskuntoa maksimaalisesti ja rasittaa kehoa, ennen kaikkea jalkoja, minimaalisesti.

Se on onnistunut: keho tuntuu napakammalta, leposyke on hiukan laskenut, yleinen vireystila on nousussa - ja se painokin osoittaa varovaisia laskemisen merkkejä. Mutta, täyden marathonin mielekkyyden kannalta painoa on vielä liikaa, niihin kriteereihin verrattuna jotka olen itselleni asettanut. Ja tärkein kriteeri on pystyä "retkeilemään" täysi marathon leppoisalla vauhdilla hyvävoimaisena maaliin, en ole enää valmis viimeisen kymmenen kilometrin tuskalliseen raastoon. Olenkohan tulemassa vanhaksi? Ehkä, ehkä en, koen vain että hinta on liian kova, liikunnasta pitää pystyä nauttimaan ja haluan lenkkeillä jo suorituksen jälkeisinä päivinä suhteellisen normaalisti. Ehkä taakse jääneet uupumuksen vuodetkin ovat asettaneet asioita tärkeysjärjestykseen.

Siksi alan taipumaan matkan vaihtamiseen puolikkaaksi vielä tänä vuonna. Tässä blogissahan asetin jokin aika sitten tavoitteen selkeästi ensi vuoteen, enkä ole tänä vuonna valmistautunut erikseen marathonia varten, vaan vietän tavallaan pitkää peruskuntokautta, kerään kuntopohjaa ensi kesää varten.

Siihen satsaan nyt, monipuolisesti ja harkiten. Ilokseni huomasin että markkinoille on tullut levytankoja ja painoja järkevään hintaan - peräti laakeroidulla tangolla. Voimanostoon sellaisen edullisen tangon lujuus ei riitä (muistaakseni 250 kg, kun järeämmät kestävät 500-600 kg), mutta moniliikkuja ei juuri tarvitse yli sadan kilon kestävyyttä edes maastavedossa. Ei välttämättä edes sitä. En pidä metelistä treenatessa, en kaipaa taustamusiikkia kuten melkein kaikki muut kuntosaleilla tuntuvat kaipaavan. Muutenkin sosiaalista muusikontyötä tekevänä mieluiten rauhoitun treenaamaan hiljaisuudessa ja yksin. Niinpä uusi motivaattori ja lihaskunnon ylläpitoa helpottava setti on jo kuljetuksessa tulossa, maltan tuskin odottaa.

Rahaa investointiin meni jotakuinkin sen verran mitä tyhjentyneen kuntosalikortin lataamiseen täyteen olisi mennnyt ja mitä vanhojen valurautaisten kahvakuulien realisoimisesta euroiksi tuli, vain jokunen kymppi sen päälle pitää kaivaa lompakkoa. Niistä kuulista sen verran - ei niitä tullut enää käytettyä kun perheessä on jonkin aikaa ollut paremmat kisamallin kahvakuulat myös. Turhaa rautaa ei kannata pölyttää nurkissa.

Syksyn pimeät ovat edessä. Nyt on hyvä aika valmistautua henkisesti ja miettiä millä voimavaroilla niiden yli päästään. Liikunta on siihen hyvä renki, mutta huono isäntä. Maltillinen kunnon parantaminen nostaa vireystilaa ja pitää mielialaa yllä, mutta liian rankoista suorituksista yksipuolisesti koostuva harjoittelu voi toimia päinvastoin - vaikka treenin jälkeen olisikin hetkellinen flow-tila päällä. Viime aikoina olen myös niin monta kertaa tuttavapiirissä törmännyt siihen että yksipuolisesti kuormittava treeni tuo ongelmia tullessaan vammojen muodossa, että varoituksen sana on paikallaan. Turhista takaiskuista rasitusvammojen ja/tai ylirasitustilan muodossa saa syyttää vain itseään ja on varsin turhauttavaa odotella tarpeeksi kauan niiden paranemista. Liian aikaisin tapahtuva liikkeelle lähtö vamman tai ylirasituksen jälkeen on vielä suurempi virhe - ja kostautuu aivan varmasti. Kivuton vamma on vasta puoleksi parantunut!


sunnuntai 18. elokuuta 2013

Irti arjesta

Tänä viikonloppuna moni juoksi elämänsä ensimmäisen marathonin Helsingissä ja ilmeisesti muissakin juoksutapahtumissa. Heille erityiset onnittelut! Maratoonari -titteli on ansaittu, kun yhteenkin täyteen matkaan on harjoittelu tehty ja tavoite saavutettu. Muistan elävästi ensimmäisen maratonini maaliintulon, kyseessä oli pieni Tervo-Karttula marathontapahtuma lähellä Kuopiota. Sen juoksun loppuaika on muuten yhä ennätykseni! Elämä on vienyt eri suuntiin ja liikuntaharrastus, tai oikeastaan elämäntapa, on muuttunut yhä enemmän monilajiharrastuksen suuntaan. Vaikka oheislajeja tarvitaan harjoittelussa, täytyisi juoksutulosta parantaakseen painottaa harjoitusmääriä enemmän juoksuun. Se ei kuitenkaan ole tavoitteeni, vaan hyvä olo, hyvä terveyskunto. Monipuolinen liikunta puhtailla suoritustekniikoilla ja rasituksen jakautuminen eri rasitustasoille sopivalla tavalla tukee tätä tavoitetta paremmin. Onnittelut myös muille tapahtumiin onnistuneesti osallistuneille!

Itse olin vaimoni kanssa Kukka Laakson kahvakuulakurssilla täällä Mäntyharjulla. Itselleni kerta oli toinen (viime kesänä olin jo), vaimolla ensimmäinen. Kuulia on tässä huushollissa nosteltu jokunen vuosi ja ehditty oppia, kuinka tärkeää on osata tehdä se teknisesti oikein. Monta tuntia kestänyt intensiivinen opiskelu ja tekeminen sai palkeet puuskuttamaan, lihakset liekkeihin ja kädet rakoille (magnesiumista huolimatta), mutta nyt illalla mieli on kirkas ja olo hyvä. Palautuminen on täydessä vauhdissa - se kertoo myös siitä että kuntoprojektini on tähän saakka onnistunut, kunto nousee ja palautuminen nopeutuu.

Nyt iltasella tuli mieleen hyvä aihe kirjoittaa blogiin uusi juttu: irti arjesta. Olen tavallisella kanttorin vapaaviikonlopulla, niitä on keskimäärin kerran kuukaudessa, mutta työasiat ovat pompanneet päästäni kauas kuin itä lännestä. Harvoin parin päivän vapaa saa olon tuntumaan kuin olisi ollut pidemmälläkin lomalla. Sellaisen tunteen tavoittamiseen liikuntaharrastus sopivin tavoittein tai "porkkanoin" on hyvä konsti.

Kuulat ovat viuhuneet siis nyt jo jokusen vuoden ja viime kesänä pääsin ensimmäistä kertaa "livenä" todellisen mestarin oppiin. Perustekniikkaa olin saanut silloinkin opeteltua eri lähteistä jo aika paljon, mutta silti toden teolla kuulan nostamiseen pääsin silloin syvälle, syvälle lajin oikeaan olemukseen. Nyt oli menty vuosi eteenpäin, harjoitettu lihaskuntoa ja ohessa tekniikkaa, ostettu oikeanlaiset kuulat ja rannesuojat, opeteltu käyttämään aina magnesiumia käsissä jne. Perusjuttuja ne ovat nyt, mutta ei vielä silloin. Kuulat ovat pääosin minulla korvanneet kuntosalikäynnit, niiden kaveriksi kotiin ovat tulleet omatekoiset trx-hihnajäljitelmät, nyrkkeilysäkki ja vastuskumiviritelmät (erivahvuisia vastuskumeja kiinni palomieshakaan ja ne samoihin lenkkeihin kattoon joissa säkkiäkin pidetään). Aistiyliherkkänä muusikkona haluan lepuuttaa korvia treenatessani, salilla soi hyvin usein kovaääninen musiikki. Mieluumin rauhoitun harjoittelemaan omissa oloissani. Kuntosalimaksujen sijaan mieluumin ostan välineitä kotiin ja olen ilokseni huomannut että lapset oppivat harrastamienin lajien perustekniikkaa jo "äidinmaidosta," katsomalla ja kuuntelemalla kotona. Siksikin teen paljon työtä suorituspuhtauden eteen, en halua että kukaan oppii virheitä minua seuratessaan.

Nyt tulee tämän blogijutun Grande Finale! Pääsen vihdoin aiheeseen. Parhaimmillaan liikuntaharrastus on kuin kaksoiselämä, sen parhaassa mahdollisessa merkityksessä. Koti- ja työasioiden rinnalla urheileminen elää omaa elämäänsä, odotettuine haasteineen ja tavoitteineen, niihin valmistautuessa. Ei ole odotettavissa "vain vapaaviikonloppu," vaan vaikkapa kuten nyt "se Kukan kurssin viikonloppu." Tätä on odotettu, jännitetty sopivasti mitä oikeasti asiasta ymmärtävä tämän hetken työni tuloksista sanoo, mitä on hyvää, mitä korjattavaa. Antoisaa on myös nähdä muiden kurssilaisten harrastusen vaiheet, kerrata alkeita heidän rinnallaan, palata perusasioihin. Toisaalta pidemmällä olevien tekniikkavariaatiot, niiden erot ja mahdolliset ongelmat ovat omalla tavallaan yhteisen kurssin piste i:n päälle. Pieniä nyanssieroja mahtuu pilvin pimein suoritustekniikoihin, vaikka laji on suhteellisen yksinkertainen.

Itselleni oli tänä viikonloppua tärkeää kysyä juuri noista pienistä eroista joita harrastajilla ja kilpaakin nostavilla näkee, varmistaa ja tarkistaa asioita joista olin vähänkään epävarma. Keskeinen kysymykseni oli yleensä siinä, että onko jossakin suoritustavassa kyseessä henkilökohtaisista liikkuvuuseroista ja mieltymyksistä johtuva eroavaisuus - vai mahdollisesti jopa tekninen virhe jota ei kannata matkia? Jokaiseen kysymykseen löytyi selkeä vastaus, kannatti siis tulla ja oppia lisää!

Olen varma että varsinkin ensimarathonin juosseilla viikonloppu on ollut ikimuistoinen, varsinkin kun arkielämän rinnalla tavoitteeseen on kuljettu monesti pitkäkin matka - ihan konkreettisestikin, juoksukilometrejä täytyy olla jo rutkasti takana. Ei siinä paljon arkihuolia ole pyöritelty... Marathon on kuin lapsen synnyttäminen: pitkä taival takana, usein tuskainen lopputaival, mahdottomaltakin tuntuva - mutta maaliviivan ylitettyä kaikki unohtuu, marathonin taistelun viestintuojan tarunomainen hohto yltää vuosituhansien yli tähän päivään. "Minä tein sen, ei voi olla totta!" Ihminen tarvitsee niitä hetkiä, tavalla tai toisella. Hetkiä jolloin tuntee pärjäävänsä, tehneensä jotain hienoa, tehneensä jotain joka tuntui aluksi kaukaiselta haaveelta. Ihminen tarvitsee tavoitteita ja niiden täyttymistä voidakseen henkisesti hyvin. Liikunta on hieno tapa saada kokea niitä hetkiä, oheistuotteena saa nimittäin terveyttä ja voimia arkipäivästä suoriutumiseen.

Siksi on hyvä olla liikuttavia ihmisiä, kuten Kukka - tai itse asiassa minä itsekin, keväisin juoksukouluvalmentajana ja ystäväpiirissä ohjaten muulloinkin. Liikuttavia, sillä ihmiset pitää saada liikkumaan! Siksi heitän kaikille tätä lukeville haasteen: olkaa liikuttavia, itsellenne ja läheisillenne! Eri tavoilla, myös teknisesti haastavampia lajeja kokeillen. On hieno tunne kun kroppa kiittää, huomaa oppineensa oikeat liikeradat, suorituvansa liikkeestä rennosti ja sulavasti, käyttäen voimaa juuri oikeissa lihasryhmissä kun niiden vuoro on. Sillä hetkellä mieli ja arkihuolet ovat, kuten sanottu, yhtä kaukana kuin itä lännestä.

Elämä on, miksi minäkin en olisi?