Risukarhi: elokuuta 2012
Kysymykset, kommentit, palaute: eero.kantola@risukarhi.com tai Facebook. Vastaan ja kommentoin voimieni ja kiireideni mukaan. Pohdinnat ovat omia näkemyksiäni, joissa peilaan opittua omaan kokemukseen. Vältän tieteellisyyttä, pyrin maanläheisyyteen. Voin tehdä virheitäkin - jo seuraavana päivänä voi olla saatavilla uutta tutkimustietoa. Liikkumisiin!

tiistai 28. elokuuta 2012

Kuluttaja tossun alla - vai päällä?

Kurkkaa ensin linkki ECCO-kenkiin.

Tätä olen tottunut pitämään jalkineissa kaiken ammattitaidon ja laadun huipennuksena. Minulla on kahdet Eccot, kävelykengät ja varmaan tämän mallin vähän matalavartisempi edeltäjä. Molempia on pidetty vähintään kymmenen vuotta, ja paljon! Molemmat ovat vielä täysin ehjiä ja kunnossa, kävelykengät palvelevat töissä vähintään perjantaista sunnuntaihin lämpiminä vuodenaikoina ja nilkkurit myöhäissyksystä kevääseen vähintään saman ajan, usein enemmän. Koskaan näitä ei saa halvalla, kunnon alennuksia ei ole, mutta olen valmis sijoittamaan koska se tulee pitkässä juoksussa todella paljon halvemmaksi - ja jalka tykkää! Miten voi olla mahdollista, että massatuotantona näihin verrattuna markkinoille työnnettävät laadukkaan pään juoksutossut maksavat melkein saman verran, alennuksessakin puolet tästä? Niitä pidetään pari vuotta, vain muutama tunti viikossa, sen jälkeen ne menettävät tärkeimmät ominaisuutensa. Miten voi olla mahdollista, että nettikaupoista melkein mistä tahansa päin maailmaa niitä saa postikuluineen paljon edullisemmin Suomeen tilattuna vaikka pari kerrallaan, kuin Suomesta alennusmyynnistä kaiken järjen mukaan ekologisemmalla ja halvemmalla logistiikalla suurina määrinä tuotuna? En syytä paikallisia kauppiaita, mutta jossain välissä on suuri kupla, jonne rahamme häviävät, vaikka on tiedossa, että urheiluvaatebusiness jos mikä teettää suuria massoja varsin arveluttavissakin halpatuotanto-olosuhteissa. Ecco pystyy tuohon, vaikka tuotanto ja laadunvalvonta on laadultaan huomattavasti parempi ja varmasti paljon kalliimpikin. Miten? Tähän aiheeseen täytyy palata uudestaan - sitä ennen joudun tekemään sen mihin olen pakotettu, tilamaan ensimmäistä kertaa kenkiä ulkomailta. Ei pienituloisella perheellä ole muuta mahdollisuutta enää.

maanantai 27. elokuuta 2012

Spinning ja juoksu haastavassa elämäntilanteessa

Kysymys: (kysyjä on suurperheen äiti, perheessä on pieni vauva - toisaalta murkkuikäisiäkin, eli haasteita riittää) Liityin kuntosalille asiakkaaksi ja nyt alkuun ajattelin osallistua vain ryhmäliikuntatunneille, lihaskuntoon ja spinningiin. Mutta sitten haluaisin vähän juoksennella välillä, mutta miten yhdistäisin juoksun ja spinningin? Voinko korvata juoksulenkin spinningtunnilla? Otin kevyen juoksuohjelman Juoksijan Movesta ja sain lääkäriltä jo luvan alkaa vähitellen juoksemaan. Mut kun tuo spinning on niin lempparilaji ja haluasin sitäkin polkea. Vinkkejä?
Liikunta pitää päätäni kasassa. Otin tuon salijäsenyyden aivan sen takia, että tulee lähdettyä täältä neljän seinän sisältä johonkin yksin, etten jumitu tänne. Henkisesti tämä on usein aika raskas elämäntilanne murkkuineen ja vauvoineen päivineen. Saa vähän jostain mielihyvähormooonia kun käy hikoilemassa!

Eero: Ensimmäiseksi on pakko nostaa lenkkilippistä korkealle. Tällaista kysymystä ei heitä mökkihöperöksi tyytynyt ja jumittunut suurperheen äiti! Kiitos myös loistavasta kysymyksestä, et ole takuulla ainoa. Hyvä että tämä nousee esiin.

On täysin mahdollista ja oikein korvata juoksuohjelmasta harjoituksia oheislajilla - pyöräily sen eri olomuodoissa on oheislajiklassikko juoksijalle. Yleensä spinning-tuntien vetäjät vetävät harjoitukset aika railakkaasti, koska useimmat treeniin tulevat haluavat niin, rankimmat tunnit ja rankimpia tunteja vetävien tunnit tuntuvat olevan suosituimpia. Jonkin verran ryhmäliikuntatunteihin ylipäätään kokoontuu myös liikunta-addikteja, joilla homma on karannut käsistä, kevyttä huoltavaa liikuntaa ei tule ollenkaan ja terveysvaikutuskin alkaa olla jo vähintään arveluttava. Sinä et ole sellainen, jo kysymyksen asettelusta sen päättelee helposti.

Asiansa osaavan ohjaajan spinning-tunti on oikein hyvä tapa pyöräillä, huomattavasti parempi kuin omatoiminen pyöräily suurena määränä, mutta huonolla tekniikalla. Pyöräily tukee juoksua, eikä jumita jalkoja, jos et polje - vaan pyörität. Lukkopolkimien käyttöön pitää totutella, pyöräily on niiden kanssa vielä hienompi laji, ja spinningissä kengät laitetaan oikeaoppisesti kiinni polkimiin, sekä parhaassa tapauksessa opastetaan hyvään, rullaavaan pyöritystapaan. Lisäksi spinningpyörät ovat rakenteeltaan hyvin lähelle tavallista hyvää maantiepyörää, niillä pystyy ajamaan kuin maantie- tai maastopyörällä, samankaltaisessa ajoasennossa. Taidon voi helposti siirtää ulkona pyöräilyyn myöhemmin, kun elämäntilanne joskus muuttuu... Eli ryhmätunnilla saa ajaa hyvällä pyörällä, usein oikealla tekniikalla ohjattuna (ainakin pitäisi).

Ongelmiakin on, joita varoa. Ryhmäliikunnan suuri, todella suuri riski on ryhmäpaine. Ei ole helppoa himmailla omaa tahtia, jos muut vetävät viimeisillä voimilla, ohjaajan piiskatessa viimeisetkin voimat ulos. Haasteeksi muodostuu sovittaa juoksuohjelma ja ryhmätunti yhteen. Todennäköisesti joudut muokkaamaan juoksuohjelman uusiksi viikkotasolla. Spinning on tyypillisesti sopivin laittaa viikossa, ns. kovan treenin kohdalle. Sen perään pitää jäädä palautumisaikaa, koska kuulemma yleensä siitä muodostuu raskaaksi luokiteltava harjoitus (en itse harrasta, mutta olen neuvonut muitakin ja kysellyt niistä syketietoja yms). Seuraava päivä pitää siis olla lepopäivä, tai siinä voi olla kävelyä ja kevyttä juoksua sisältävä palautumista nopeuttava harjoite, jonka kesto EI SAA olla yli puolta tuntia. Jos treenaat juoksutapahtumaan, niin itse silloin yhdistäisin viimeistelykaudella (kaksi-kolme kuukautta ennen viivalle menoa) spinningtunnin lyhyiden vetojen kanssa yhteen, jos spinningissa haluaa käydä. Näin kevyellä tasolla, todella kovatuntoinen voi tehdä muutamilla viikoilla kaksikin vetoharjoitusta. Silloin spinning voi olla niistä toinen. Eli teet silloin spinning-treenin "ei ihan kaikki pelissä" -periaatteella, heität sitten juoksutossut jalkaan ja käyt juoksemassa vaikka pihatietä, esim. 6-8 sadan metrin vetoa, ensimmäinen löysästi, viimeistä kohti kiristäen, mutta sekin rennosti. Teen itse joskus näin, ihan pyöräilyn jälkeen. Alku tuntuu kamalalta, mutta pari viimeistä vetoa on jo hyvä juosta. Sama toimii hiihdon kanssa.

Luonnollinen harjoitusviikko aluksi voisi olla jotain tämän kaltaista, epäilen että Move:n viikko ei siitä kovin kauaksi poikkea...

- Pidempi harjoitus kevyttä juoksua ja kävelyä tunnista-puoleentoista.
- Spinning
- Palauttava/huoltava lenkki, 30 min.
- Lihaskuntoharjoitus

Järjestys mene sitten sen mukaan, miten sen saa arkeen sovitettua. Raskaimpia harjoituksia ei peräkkäisille päiville saa laittaa, huoltava puolituntinen voi olla pitkän lenkin tai spinningin jälkeisenä päivänä. Muina päivinä voi olla kevyttä hyötyliikuntaa, mutta raskas hyötyliikunta pitää huomioida harjoitukseksi.

Kannattaa muistaa arjen voimavarat, yksi rankka treeni viikossa on ehdoton maksimimäärä - arjen pyörittäminen ja riippuvuus rankkaan liikuntaan on vaarallinen yhdistelmä. Liikunta tuottaa kyllä mielihyvähormoonia, mutta vaikutus on petollinen, elimistö ei ehdi palautua arkipaineissa tarpeeksi - ja terveysvaikutus voi kääntyä negatiiviseksi. Moni on kirjaimellisesti juossut itsensä hengiltä etsiessään pakkomielteisesti stressiin helpotusta.

Ole tarkka juoksutekniikan kanssa nyt, kun lonkat voivat vielä olla vähän normaalia löysemmät synnytyksen jäljiltä, eikä lihasjäntevyys ole vielä parhaimmillaan. Lyhyt, tiheästi rullaava askel, mieluumin sipsuttava kuin "lönköttävä," etuviistoon kantapäälle iskevä. Lantio tarpeeksi ylös ja eteen, ei liioitellusti kuitenkaan, harvalla on toisaalta istuma-aikakautena sitä riskiä. Ylväs, näppärä askellus, stabiili keskikroppa, niska kaareutuen sopivasti kuin ravurilla selän jatkeena, silti rento! Heijaa, täältä tullaan lenkkipolku!

Loppuun vinkki kaikille, joiden arki on hektistä ja harmittaa että kulttuurin puolelle viittaaviin harrastuksiin ei ole aikaa ja kuitenkin liikkua on pakko jaksaakseen. Olen vuosien ja vuosien aikana yhdistänyt lukemisen ja lenkkeilyn. Äänikirjaa kuunnellessa voi juosta ja kävellä oikein hyvin, pitkä yksinäinen lenkki ei ole koskaan puuduttava. Mieli irtoaa arjesta kirjan juonen mukaan heittäytyessä - tosin aina ei meinaa malttaa kaartaa kotiportille, ennen kuin jännittävä kohta on ohi...

torstai 23. elokuuta 2012

Oi katso, Finlandia!



Nyt tämä alkaa mennä vakavaksi. Sain eilen tuoreen "kisapaidan" ja hyvin tuntuu istuvan päälle. Työpaikan edustuspaita päällä pääsen toivon mukaan starttaamaan taas 8.9 Jyväskylässä. En ole vielä varma, uskallanko täydelle matkalle, mutta unelma elää... Se olisi neljäs täysi matka - ensimmäinen valtavan elämänmuutoksen jälkeen. Edellisen marathonin jälkeen on noustu uupumuksesta ylös ja opeteltu elämään vihdoinkin ihan omana itsenään, hyväksymään heikkoudet ja hallitsemaan niitä paremmin, mutta myös hahmottamaan vahvuudet ja opetellen olemaan niistä terveesti iloinen ja ylpeä. Olen sanonut, että elämäni suurin muutos oli tuon kauniimman puoliskon kanssa perheen perustaminen - ensin kahden hengen, mutta syy toi pian seurauksia tullessaan! Adhd-diagnoosi posiitiivisine muutoksineen ja vapauttavana kokemuksena on järjestyksessä seuraava: suurempi kuin kotoa muuttaminen, koulun aloitus jne.

Nyt terveys on hallinnassa. Ei voi sanoa itseään huonokuntoiseksi, jos 20 km lenkki kevyttä vauhtia mäkisessä maastossa on suhteellisen arkipäiväinen suoritus. Mutta painoa on liikaa, kymmenen kiloa antaisin mielellään pois. Realismi on kuitenkin tarpeen. Väsyvuodet jättivät stressivatsan, joka ei kestä esimerkiksi nukkumista ilman sopivaa täytettä. Myös adhd-häiriöön liittyvä vireystilan poikkeuksellisen kova vaihtelu asettaa haasteensa, verensokeri on hyvä pitää sopivalla tasolla, vähäkaloriselle dietille ei voi alkaa. Ainoa vaihtoehto on se terve, joka oikeasti on paras melkein kaikille. Eli syödä terveellisesti, pitää sekä kestävyyskunnosta että lihaskunnosta huolta, eli terveys kunnossa liikkumalla. Mitä muutama painokilo oikeasti haittaa, jos verenpaineet ovat kunnossa, keho voi hyvin, arkipäivä sujuu? Paino tippuu hiljalleen jos on tippuakseen, jos ei tipu, niin ei sitten! Juoksuharrastukseen se tarkoittaa myönnytyksiä, väistämättä. Kuvitelkaa että laitatte viiden kilon repun selkään ja juoksette pitkän lenkin. Saati sitten maratonin... Kyllä se treenaamalla menee, kun taakka on hyvin kiinni kehossa, mutta vauhti pitää olla ihan oma, itseä kuunteleva. Jalat ovat tiukoilla, vaikka omakin juoksutekniikka on parantunut viime vuosina huimasti - sen verran on selkäkin ollut tiukoilla, todennäköisesti vuosikymmenien henkisestä sinnittelystä johtuen, että sillä tyypillisellä hölkkälönkötyksellä en voisi juosta pitkiä matkoja ollenkaan.

Nähdäänkö Finlandialla? Jos tunnistat lyhyehkön miehen paidasta ja naamasta, suuresta päästä, leveistä hartioista ja juoksijalle vähän turhan "jykevästä" keskikropasta, niin tule ihmeessä juttelemaan! Minulla ei ole siellä kiire, kilometrejä riittää kyllä! Jos juoksen, niin lähden nauttimaan. Starttipaikan otan häntäpäästä, sieltä toivon mukaan selkiä otetaan kiinni matkan varrella mahdollisimman paljon, aikatavoitetta ei ole. Kunto varmaan kestäisi jopa neljän tunnin vauhtia, hurjimmillaan alle, viime kesän puolikkaan ja kahden kesän lenkkien vauhteja ja tuntumaa arvioiden siihen laskelmaan tulee. Jalat eivät todennäköisesti sitä vauhtia kestä millään juoksutekniikalla, siinä se ylimääräinen massa näkyy. No, myönnetään, alle viiteen tuntiin olisi mukava saada jalat kestämään. Läpi juoksuun olen kuitenkin tyytyväinen, sillä se olisi minulle kaiken jälkeen kuin olympiavoitto.

Jos terveenä ollaan, niin puolikas vähintään pitää juosta. Mutta, kuten sanottu, unelma elää vielä...

tiistai 21. elokuuta 2012

Pettäminen

Kuva oli täällä jo eilen, mutta nyt asiaan!

Kun olin pikkupoika, arviolta tokaluokkalainen, muistan kun kysyin isommalta liikunnalliselta pojalta, että mikä on hölkkä? Mitä eroa siinä on juoksuun. Hän näytti, juoksi ensi ryhdikkäästi pätkän ja sen jälkeen sanoi, että näin kuitenkin lenkkeillään, hölkätään. Sitten hän näytti kuinka: tiputti askeleen matalaksi, tiputti askeltiheyden puoleen, vei jalkaa pitkälle etupuolelle kantapää edellä maahan iskien. Juoksun jäntevyys oli tiessään, keskivartalo oli veltto, lonkka jäi koukkuun joka askeleen korkeimmassakin vaiheessa.

Tämä kuvaa hyvin sitä, kuinka vääristynyt kuva meillä on lenkkeilystä. Hölkkä, lönköttely, nylkyttäminen, mitä niitä termejä onkaan, joita kuulee käytettävän. Kaikista niistä tulee mielikuva, jossa kroppa pehmoisena ja joustavana joka nivelestä mennään elokuvien hidastusta muistuttavaa ja juoksemista vielä etäisemmmin muistuttavaa aaltoilevaa liikerataa eteenpäin, pehmeyttä korostavat paksupohjaiset lenkkikengät jalassa. Tuleeko mieleen mitään muuta jaloilla liikkuvaa elävää olentoa, jota etenee niin? Minulle ei tule, paitsi niistä hidastuksista... Kaikki ihmisen vauhtia, tai nopeampaa, etenevät eläimet liikkuvat toisin. Niiden nopea juoksu on usein laukka ja taloudellinen hitaampi etenemistapa ravi tai käynti. Käyntiä voi verrata hyvin ihmisen kävelyyn - ravia hölkkään, jos se olisi mahdollista. Muttei ole. Jokainen mielikuvani ravista eri eläimillä nimittäin on ryhdikäs, ylväs, jalat liikkuvat lyhyemmällä liikeradalla kuin laukassa, kaviot, sorkat, anturat, mitä niitä onkaan, työskentelevät tiheällä rytmillä, napakasti rullaten.

Meillä on siihen verrattuna ihan hullu mielikuva rullaavasta hölkästä, ylijoustava matalahko askel, kantapäälle tulo, siitä koko kehon painon pukkaaminen jalan yli. Ei, ei kuulosta kovin taloudelliselta. Kannattaa katsoa pikku lasta, joka kevyesti hyppelee "varsahyppyä." Siitä lapsi pyrähtää kevyeen juoksuun, näyttää että jalat eivät koske maata. Liike ei ole kovin iso jaloissa, vasta kovassa vauhdissa se suurenee, mutta askelen tiheys pysyy ihan samana, hiljaa tai lujaa mentäessä, ihan luonnostaan. Vauvan itkua verrataan usein laulumaailmassa täydelliseen äänenmuodostukseen. Sellaisen lapsen, jonka liikkumista ei ole rajoitettu, eikä ruokavalio ole vääristynyt suhteessa liikuntaan, askel on samalla tavalla usein lähes täydellinen. Juoksu on "pikkuhyppelyä" siinä mielessä, että vartalo toimii siinä ihanteellisimmillaan hyvin samalla tavalla. Juoksijalla on kaksi tukijalkaa, monessa muussa lajissa vain yksi. Kaksi napakkaa tukijalkaa, joiden varassa ihmisen paino pitäisi mahdollisimman taloudellisesti liikuttaa eteenpäin. Meillä ei siis pitäisi olla kahta pehmeää raajaa jotka vetävät maata vartalon etupuolelta taakse, kuten nyt näkee usein tapahtuvan. Periaatteessa juoksu, hitaastikin, on vain täysin ryhdikkäästä asennosta lievää eteenpäin kaatumista, mutta nenälleen menon ehkäisemiseksi jalkoja siirretään vuoronperään alla eteenpäin, vähän niin kuin taakkaa maassa pöllien päällä vedettäessä ennen viimeinen pölli heitettiin taas taakan eteen etummaiseksi.

On mahdollista, että elokuvamaailman hidastukset, jopa laadukkaiden lenkkikenkien mainoksissa nähtävät tunnelmoinnit, jossa kuvankaunis nainen (ehkä mieskin) etenee rantahiekalla vetävin, korostetuin laajoin liikeradoin, vaikuttavat ajatusmalliimme. Samoin tuulipukuaikakauden pehmeät lenkkarit, pahimmillaan joka puolelta tuetut, joilla ei pystynytkään oikein juoksemaan kuin kengän ohjaamalla yhdellä tavalla, joka melkein kaikilla ei ole oma luonnollinen liikerata. Sitä hidastusta me sitten matkimme läskipohjalenkkarit jalassa, vartalo notkuen, polvet koukussa, kantapäillä kengän pohjaan upoten. Siitä muodostui ihmisen ihan ikioma liikkumistapa, mitä ei ole millään muulla lajilla maailmassa: hölkkä, lönkötys. Tämän liikkumistavan seurausta on se, että vartalon tukilihasten napakka työ juostessa unohtui. Meillä on valtava määrä lenkkeilijöitä, joiden selkä "ei kestä juoksemista" vaan kipeytyy joka kerta. Omt- ja fysioterapeutit, sekä ortopedit ovat enenevässä määrin olleet huolissaan ihan hyväkuntoisistakin ihmisistä, joiden yksi tärkeimmistä lihaksista liikkumisen kannalta, keskimmäinen pakaralihas on jotakuinkin surkastunut. Sitä ylvästä askelta, joka niin ylimaalliselta olynpialaisissakin juoksijoilla näytti, ei ole olemassa, jos ei ole vahvaa keskimmäistä pakaralihasta. Sen rooli lantion seudun ryhdikkyyden kannalta on erittäin suuri.

Tämä olisi aivan valtava aihe, mutta nyt käyn käsiksi vain yhteen näkökulmaan - näkökulmaan konkreettisesti, eli edestä katsottuna. Eli mennään töherrykseeni. Se ei täytä taideteoksen kriteerejä, mutta täyttänee tarkoituksensa: olla mahdollisimman yksinkertainen kaavakuva kahdesta erilaisesta tavasta juosta, lönköttelystä ja kevyestä ryhdikkäästä juoksusta.



Kuvassa ollaan toinen jalka ilmassa, juoksuaskeleen maahan iskeytyessä. Vain iskeytyvä puoli on kuvattu yksityiskohtaisemmin. Vihreä nuoli kuvaa kehon painosta ja ponnistusvoimasta koostuvaa voimaa, se on siis noin kolminkertainen kävelyyn verrattuna. Heti ajattelisi, että kehon tulisi joustaa mahdollimman paljon sen takia, mutta näin ei ole. Ihmisen vartalo sopii juoksemiseen ihan hyvin, ilman teennäistä notkumista. Olennaista on se, mihin voima kohdistuu. Ylös-alas notkuminen on pystysuuntainen voima - ja jää sellaiseksi. Entä jos voima jaetaan pienempiin osiin ja suunnataan se eteenpäin vieväksi liike-energiaksi? Eli: juoksu ei ole painonnostoa ylös-alas, vaan kehon eteenpäin vientiä taloudellisesti.

Punainen viiva on lantiolinja, ihan konkreettisesti. Se on kuin tappi joka on työnnetty lonkan yläosan läpi. Nyt pääsemme siihen keskikankkuun, keskimmäiseen pakaralihakseen. Se on yksi niitä lihaksista, jotka pitävät lantion sivuttaisen liikkeen kurissa. Mitä parempi juoksija, sitä stabiilimpana lantio pysyy, molemmat lonkat pysyvät toisiinsa nähden jotakuikin samalla korkeudella, ihan koko ajan. Pieni jousto todellisuudessa aina tapahtuu, mutta toisin kuin "Lönköttelyssä" jossa lantio pettää. Juuri sillä hetkellä kun askel on iskeytynyt maahan, oikein toimiva keskivartalon voima ja hallinta joustaa vain aavistuksen, sen tukilihasryhmät ovat aktiiviset jo askeleen iskeytyessä ja iskun tullessa lonkasta lantioon ne työskentelevät jo aktiivisesti ja salamannopeasti ne korjaavat jouston - ja samalla se korjausliike on myös pieni lisä jalkojen ponnistus- ja kimmovoimille jotka vievät juoksijaa eteenpäin.

Ihmisen vartalon tuki- ja liikuntaelinketju jalkapohjasta niskan ylimpiin osiin asti rakentuu pystysuorille rakenteille. Pystysuoraan toimiessaan kaikki on kunnossa. Heikko kohta rakenteessa on juuri lonkan-lantion seutu. Siinä on vaakalinja, joka sekoittaa koko pakan uusiksi. Ainoa tapa kompensoida ongelmaa on se, että keskivartalon lihastasapaino, lihasvoima ja kordinaatio pidetään sellaisena, että lantion vaakalinja pettää mahdollisimman vähän. Miksikö? Kuva osoittaa sen helposti. Jos lantio notkahtaa, tukilihakset eivät pysty tekemään tehtäväänsä, vaan askeleen energia tulee "läpi," eli ilmassa olevan jalan puoli lonkasta/lantiosta retkahtaa joka askeleella alas ja ponnistavan jalan puoli työntyy ylös, niin tapahtuu monta asiaa. Selkä menee mutkalle sivusuunnassa, samaan aikaan kun sen pitäisi olla suorassa ottaakseen sen kolminkertaisen askeleen voiman iskun vastaan. Sama tapahtuu ponnistavassa jalassa. Pystysuora ketju joutuu koetukselle, lantio kiertyy ulos, lonkan kulma ei enää ole luonnollinen, polven ja nilkan linjaa ylläpitävät jänteet ja lihakset ylirasittuvat. Nivelten iskunkesto- ja voitelumekanismi ei voi toimia niin kuin pitäisi, niiden luonnollinen toimintakulma on kadoksissa, taas suuri silloin kun ne saavat iskun jolloin niiden pitäisi olla hyvässä asennossa.

Oikean puoleinen juoksija potee selkävaivoja, penikkakipuja, nilkan ja jalkaterän ongelmia, polvivaivoja, polven yläpuolisten jänteiden ja rustojen kiputiloja, alareiden kipuja jne. Kunto voi olla hyväkin, mutta viimeistään keski-iässä alkaa tulla kulumia niveliin ja selkään. Monesti hän vielä venyttelee kipeitä kohtia, selkää ja jalkoja ahkerasti hoitaakseen niitä. En puutu vielä siihen, mitä hänen lonkankoukistajilleen kuuluu - sillä sivusuunnasta kuvattuna käsittelen aihetta toisella kertaa.

Vasemman puoleisen vahva keskivartalo (se keskimmäinen kankkufilekin) pitää lantiolinjan vaakatasossa ja samalla tarpeeksi ylhäällä, kehon pystysuora tukirakenne pysyy pystysuorassa, eikä silloin yksinkertaisesti pysty juoksemaan hitaassakaan vauhdissa kovin harvalla, hitaalla askeleella. Niinpä hänen hitaammassakin, sopivassa lenkkivauhdissa askel muodostuu sopivan tiheäksi, iskuvoima yhtä askelta kohti jää pienemmäksi ja energia suuntautuu sellaiseen suuntaan ja siinä asennossa tukirakenteeseen, niveliin, lihaksiin jänteisiin, että keho kestää sen ja ehtii korjata aina harjoituksen aikana syntyvät mikrotason vauriot seuraavaksi kerraksi entistä vahvemmaksi. Nivelten pinnat kovettuvat ja voitelu paranee ja ennen kaikkea suorituksesta tulee miellyttävä, kunnon kohentuessa mennään "kuin siivillä" - todellisuudessa siivet ovat oma tukirakenne, jonka päällä voi kallistua aavistuksen eteenpäin, ja kimmovoimat pienen lihastyön avustamana huolehtivat lopusta.

Oikean puoleinen joutuu tekemään melkein koko työn itse, ilman kimmovoimien apua. Sivuttaisen nuolet, niitä voi olla eri ihmisillä eri suuntiin, yhtä kaikki ne ovat kaikki hukkaan heitettyä energiaa, energiaa joka eteenpäin viemisen sijasta rasittavatkin kehoa entisestään.

Mitä tästä opimme? Kaksi asiaa ainakin. Ensinnäkin, juoksu on tekniikkalaji, sillä ihmisrotu ainakin täällä päin maailmaa on hukannut luonnostaan oikean tavan juosta. Toiseksi, ei ole ihme että sinänsä saman kuntoisten kuntoilijoiden kesken on aivan valtavia tasoeroja kuntoilutapahtumissa. Yksi syy on tässä. Ei käy kateeksi niitä lääkäreitä, fysioterapeutteja yms. jotka yrittävät hoitaa jo tapahtuneita vaurioita. Pahimpia tapauksia taitavat olla ne, jolloin on liikuttu pitkään ja intohimoisesti, yritetty korjata tekniikkavirheitä tietämättään monella eri tavalla tuetuilla jalkineilla ja treenaamalla vahvat lihakset. Hyvät lihakset ovat sinänsä hyvä juttu, mutta jos ne yrittävät korjata luonnotonta luonnolliseksi, voi ennen pitkää tulla jälkeä jonka korjaamiseen tarvitaan pitkäkestoisia lepo- ja fysioterapiajaksoja, kirurgisia operaatioita tai molempia. Aina nekään eivät auta, vaan juoksut ovat juostu. Toisaalta esim. vähän rikkinäisilläkin polvilla jotkut juoksevat pienehköjä matkoja kun tekniikka on pistetty kuntoon. Se tuo kuntoiluun tehokkuutta, monipuolisuutta ja motivaatiota.

Ei tätä lyhyesti osannut kirjoittaa, mutta haittaaks se?

Metyylifenidaattilääkitys ja liikunta

Kysymys liittyy adhd-lääkitykseen liikuntasuorituksen aikana. Olen luvannut käsitellä blogissa myös lääkityksen vaikutusta liikuntaan ja liikuntaa tarkkaavaisuushäiriöisen näkökulmasta. Meitä adhd-aikuisia on kuitenkin noin 3% koko väestöön suhteutettuna. Se on aika paljon.

Kysymys: Oliko sinulla sen concertan kanssa niitä verenpaine/syke ongelmia? Minulla ollut pitkään sellaisia ja se vähän hankala tuon liikkumisen kannalta. Saitko jonkun paremman lääkeen ja miten se toimii ja onko se kovin kallista?


Eero: Equasym minulla on nyt ja toimii paljon paremmin, koska annoksen voi puolittaa tai ajoittaa liikunnan kahden lääkeannoksen vaikutusaikojen väliin. Hyvä henkisen työn annostus on Equasymilläkin ihan liian korkea rankempaan liikuntaan. Puolikas annoskin nostaa sykettä jotakuinkin kymmenellä lyönnillä minuutissa, mutta ei tunnu haittaavan peruskestävyysliikunnassa, kun ei tee liian rankkaa harjoitusta ja huomioi että syke saa silloin nousta sen verran yli - vaikutus lihaksistossa pysyy kuitenkin peruskestävyysharjoituksen vaikutuksena. Vähän sama juttu kuin hiihdon ja juoksun ero. Hiihdossa on isommat lihasryhmät käytössä, verenkierron tarve suurempi ja syke saa olla hieman korkeammalla ilman että yksittäinen lihasryhmä nousee aerobisen tason yli, nyt lääke vain tekee noston. Concertalla minulla nousivat sykkeet hurjiksi, koska annos oli sama koko päivän eikä voinut pienentää treenin ajaksi. Täysi annos nostaa mielestäni sykettä ihan liikaa, jopa vaarallisesti. Concertan vaikutus myös loppuu äkisti, tulee sen käyttäjien hyvin tuntema romahdus. Equasym hiipuu sopivan hitaasti ja siihen on hyvä ajoittaa lenkki, kun lääkkeen antaman vireystilan voi "liu'uttaa" lenkkivireeksi. Seuraavan maratonin aion ajoittaa siihen hetkeen, kun Equasym on lähtenyt laskuun ja aloittaa juoksun todella hitaasti. Se toimii treeneissä! Equasym on hiukan halvempi suhteessa grammahintaan kuin concerta, mutta ei ole kela-korvattu aikuisilla joten jää kalliimmaksi. Laskeskelin, että nyt päivän annos maksaa minulla noin 2.60 e. Jos pelaisi Concertalla ja lyhytvaikutteisella Medikinetillä vastaavaa vaikutusmallia tavoitellen, niin se maksaisi noin 2.30 e. Ei kannata, kun ei saisi kuitenkaan Equasymin loppuliukua käyttöön kahdesti päivässä, jopa kolmesti. Johonkin niistä on hyvä ajoittaa lenkki.

Miksi tarvitaan lepopäiviä?

Kysymys: Mieheni tahtoisi pitää välipäivän lenkeistä, minä en... ...siis kun en ymmärrä miten kunto voi kasvaa levätessä... ...lepäänhän minä yöllä!

Eero: Ei se yölepo riitä, sen tarkoitus on tehdä niin monta muutakin asiaa. Kunto nousee, kun elimistö korjaa rasituksen aiheuttamia "vaurioita." Se on ihan normaali mekanismi, elimistö valmistautuu siihen että joutuu uudestaan samaan tilanteeseen - ja tekee sen "varman päälle," eli varustautuu vähän lähtötasoa vahvempaan tilaan että "vaurioita" tulisi vähemmän. Pystyäkseen tekemään korjauksen elimistöllä pitää olla siihen aikaa ja voimavaroja, lepoa ja ravintoa, pieni määrä erittäin kevyttä fyysistä tekemistä voi myös nopeuttaa palautumismekanismia, mutta siinä on iso riski innostua liikaa ja pilata koko juttu. Kunnon nousua voi verrata vastustuskykyyn, sairaus josta pääset kohtuudella yli antaa sinulle vastustuskyvyn pitkäksi aikaa siihen pöpöön. Silti ei kannata tieten tahtoen rasittaa elimistöä silloin, kun se ei ole vielä kunnolla toipunut, vaikka varsinainen akuutti sairastamisen vaihe olisi ohi. Elimistö on voittanut pöpön, mutta vastustuskykyä ei ole vielä muodostunut. Tämä pätee ihan suoraan treeniin: elimistö tarvitsee "helppoja vaiheita" nosta uudelle vahvuustasolle, ei pelkästään hengähdyksen edellisestä suorituksesta, mikä yön nukkuminen siltä kannalta lähinnä on...

maanantai 20. elokuuta 2012

Illan tullen

Löylyn syvä huokaus,
punertuva iho,
ruska?

Ehkä aamulla
uusi lehtivihreä,
hyvän levon,
hyvän unen tuoma?

Tiputan lehdet
ja tämä päivä
jää lehdelle soittelemaan...

Hyvää yötä.

Harjoitusviikko



Aluksi Marille kiitos kuvista Mävi:n sivulla. Et lienee pahastu kun otin yhden tähän. Kuvassa nimittäin todistettavasti toteutuu yksi unelma, päästä kahvakuulaguru Kukka Laakson oppiin viime lauantaina. Nostolajeissa oikea tekniikka nostaa harjoittelun hyödyllisyyttä merkittävästi ja vähentää loukkaantumisriskin hyvin todennäköisestä epätodennäköiseksi. Sama koskee tietty useimpia muitakin lajeja... Vaimo pottuili ystävällisesti, että hyvähän Kukan (ja Varpu Tavin)kirjaa kuvineen on miehen lukea ja kurssilla käydä livenä katsomassa. Prouva tietää siis varsin hyvin olevansa minulle itse kaikki kaikessa, tämä on sellaista tyypillistä ystävällismielistä härnäämistä keskenämme. Yhtä selvää on se, että tuolle kurssille, kun sellainen kotipaikkakunnalle tuli, menin oppiakseni. Parempaa opasta kahvakuulan pariin tuskin täältä Suomi-neidon helmasta löytyy, kuin Kukka tiimeineen. Suurkiitos koko poruukalle vielä kerran. Asiansa osaava ja motivoinnin sekä taidon opetuksen luontaisesti hallitseva ihminen on yleensä ilo silmällekin. Siihen ei tule poikkeusta nytkään - varsinkaan kun myyntipakkaus tieto/taidolle on terveellä tavalla treenaava ja terveellä tavalla varsin näyttävä ja viehättävä nainen. Ei mikään nälkäkurki, vaan nostokurki, nimitys ihan vaan kurssipaikan eli Kurkiniemen kunniaksi! Juoksijoille, hiihtäjille, monilajiliikkujille jne. - kahvakuula on hieno laji. Se ei jumita jalkoja (seuraavana päivänä on ihan hyvä juosta) ja vahvistaa juuri sopivasti ja oikeista paikoista juuri niitä lihasryhmiä jotka aihauttavat juoksijalle helposti ongelmia. Esimerkiksi yhden käden rinnalleveto ja työntö on huikean hyvä yleisliike juoksun tueksi. Se on sopivasti toispuoleinen ja pakottaa kropan tukilihakset tekemään töitä. Siitä on valtavasti hyötyä ehkäisemään monen juoksija perusvirhettä, lantion pettämistä askeleen alta.

Kysymyksiä:
- Millainen on harjoitusviikkosi?
- Mikä olisi hyvä treenitahti? Minkä verran lepopäiviä / millä välillä?
- Voisitko jotain suuntaa antavaa (tai vaikka ihan suoraakin) treeniohjelmaa miettiä? Esim. yhdelle viikolle.


Eero: Suosittelen tsekkaamaan juoksukoulun sivustoa, miksi kirjoittaisin melkein samat asiat uudestaan? Tästä esimerkiksi pääset kolmen treenikerran ohjelmaan. Huomaa porrastus aloittelijasta lenkkeilijän kautta juoksijaan. Jos haluat säilyä ehjänä, niin maltti on valttia. Älä aloita lenkkeilijästä, jos et jo tee aktiivisesti vähintään aloittelijatasoa muistuttavaa viikkoa. Vaikka pohjakunto olisi kuinka kova entisestä juoksuharrastuksesta, muusta lajista tms, mutta jalkasi eivät ole tottuneet juoksemiseen, aloita aloittelijatasosta. Sehän on vain nimi tasolle, älä anna sen hämätä, äläkä pidä liian "lällynä" vain nimensä takia. Jutun juoni on nimittäin se, että juoksu on kropalle rankka laji vaikka kunto olisi kuinka hyvä. Siihen pitää sopeutua. Askeleen rasitus kropalle on kävelyyn verrattuna noin kolminkertainen ja iskuja tulee kunnon lenkillä kymmeniä tuhansiakin jaloista läpi. Niin moni kysymyksen lähettänyt sanoo samaa: juoksin niin ja niin paljon, mutta jalkani/polveni/nilkkani/pohkeeni/selkäni eivät kestäneet. Hyvälläkään kengällä ei esimerkiksi voi ohittaa siedätyshoitoa juoksuun - ja se pitää aina ja ehdottomasti tauon jälkeen aloittaa alusta. Niin minäkin teen. Vaihtaisin mielelläni aloittelijatason nimen sisäänajotasoksi tai totuttelutasoksi, jostain syystä me ihmiset vain emme tykkää olla alottelijoita missään, ainakaan toistuvasti, nimitys jotenkin nöyryyttää kokenutta kuntoilijaa joka aloittaa juoksun tauon jälkeen. Seuraukset sitten näkyvät....

Se treeniviikko. Rakennan oman ohjelman mieleeni sitä mukaan kun elonpäiviä elän, harjoituspäiväkirja sen sijaan löytyy jotakuinkin joka treenistä (sykemittari tallentaa sen karttoineen päivineen tietokoneelle ja nettiin). Ohjelmasta muodostuu varsin samankaltainen rakenteeltaan kuin kirjoitetuista ohjelmista. Tässä yksi, työteliääseen työviikkoon sopeutettu, elämään sisältyvää stressaavuutta ja muuta rasitusta sietävä viikko. Kokonaisrasituksen hahmottaminen muuhun elämään yhdistettynä on hyvin tärkeää!


Ma 30 verryttely/palauttava kävely/juoksu. EI SAA TUNTUA YHTÄÄN MISSÄÄN, pitää lopettaa heti jos alkaa mennä treeniksi, pelkkä herättely! (Seuraavan päivän pitkä starttaa silloin kuin unelma, vire on hyvä ja harjoitusvaikutus optimaalinen)

Ti pitkä lenkki, 1 1/2 - 2 1/2 tuntia, ei koskaan alle, voi mennä yli. Hidas, juoksu/kävelypätkiä, maratonviimeistelyn ulkopuolella osittain tai kokonaan oheislajilla (pyöräily, hiihto...)

Ke lepo

To lihaskuntotreeni - loppuun pari juoksuvetoa matolla tai ulkona

Pe lepo

La 10 min lämmittely, 15 min. intervalleja tai vetoja juosten, 10 min jäähdyttely

Su lepo

Lepopäivinä työmatkapyöräilyä, palauttavaa kävelyä koiran kanssa yms. hyötyliikuntaa. Kolme lepopäivää on keski-ikää lähestyvälle aika hyvä, nuorempana pärjäsi kahdella. Yhtään harjoitusta ei vedetä "loppuun," aina jätetään hyvä olo. Ei edes lauantain intervelli/vetotreeniä.

Riemullista MAANANTAITA kaikille! Olkaa liikuttavia ja antakaa jollekin läheiselle ihmiselle arvokas lahja: hetki aikaanne, hyvä mieli ja terveyttä. Eli viekää hänet lenkille tai liikkumaan muuten.

---------------------
LISÄYS MYÖHEMMIN: Tuli tuossa mieleen, että noita juoksukoulu.fi ohjelmia voi hyödyntää myös toisin. Vanha hyvä tapa on suunnitella harjoittelu kolmen-neljän viikon sykleissä: kevyt viikko, perusviikko, kova viikko jne. Vaihtelevat ärsykkeet ovat hyvä juttu, elimistön ei pidä antaa tottua tiettyyn kaavaan. Ehdotankin sellaiselle, jonka jalat jo kestävät ja kunto on jo melko hyvä, seuraavaa sovellusta.

1. Viikko - aloittelijan ohjelma
2. Viikko - lenkkeilijän ohjelma
3. Viikko - juoksijan ohjelma

Sen sijaan että jää lopulta takomaan vain juoksijan ohjelmaa, jokin tämän kaltainen soveltaminen voisi kuntoilumielessä terveellisempi ja kehittävämpi vaihtoehto.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Onko harjoitus tehokas, jos jää erinomainen olo?

Kysymys: Kävin eilen lenkillä jossa yritin juosta koko lenkin max 150 sykkeellä. Ainakin 5-6 kertaa piti laittaa kävelyksi kun syke lähti nousemaan. Välillä riitti puoli minuuttia kävelyä, välillä (ylämäki) useampi minuutti. Lenkin kesto oli 1h 10min. Kilometriajat olivat noin 7:20 eli hyvin hitaasti menin. Lenkin alussa ja lopussa kävelin 5 min. Olo tietty oli erinomainen ja palautuminen nopea. Lenkin hyötyä kunnon nousun kannalta jäin kuitenkin miettimään. Ajattelin (netistä lukeman perusteella) tehdä viikossa yhden tällaisen rauhallisen lenkin (kesto voi olla pitempi), yhden tunnin mittaisen vähän nopeamman ja yhden tempoltaan vaihtelevan lyhyen lenkin.

Eero: Olo hyvä ja palautuminen nopea - ei voi paljon paremmalta kuulostaa. Rauhallisen pitkän lenkin tarkoitus ei ole olla rasittava, vaan, niin kuin joku fiksu sanoi, "verihuuhtelua" lihaksille. Elimistö parantaa silloin huoltoväyliä, lisää hiusverisuonistoa, tekee muutoksia aineenvaihduntaan, vahvistaa tukirakenteita yms. Noin puolentoista tunnin kohdalla saavutetaan maaginen vaikutus rasva-aineenvaihduntaan. Jos sen saisi tehtyä noin viikoittain, saa ihan varmasti omien riskitekijöiden sisällä siirrettyä ensimmäistä infarktia monella vuodella. Eli juuri näin, tasainen juoksu on suurelle osalle huonompi kuin dynaamisempi juoksu/kävely yhdistelmä. Moni suomalainen huippu juoksija ja hiihtäjä on kävellyt suurimman osan kestävyyysharjoittelusta, esim. Paavo Nurmi.

Kuka olen?



Aluksi on paikallaan esittäytyä. Se pitäisi kyllä tehdä naamatusten, mutta se oikein täällä bittiviidakossa onnistu. Esittelystä tulee pitkä, mutta lupaan että mielenkiintoinen. En ole vielä tavannut henkilöä jota tarina ei kiinnosta, sen verran poikkeava se on.


Lyhyesti: olen erilainen tavallinen. Tuttavapiiri tietää heti mitä tarkoitan, sillä se on minun kohdallani totisinta totta. Toisaalta saan työssäni jatkuvasti palautetta, kuinka mukava on tavata "tavallisesti," helposti lähestyttävä kanttori, toisaalta saan kommentteja että minunlaistani ei ole toista, erikoisempaa ihmistä saa hakea. Laskin kerran, kuinka todennäköisesti tapaan samankaltaisen ihmisen Suomessa, kymmenen vuoden tarkkuudella omasta ikäryhmästäni. Useimmilla ihmisillä heitä kävelee vastaan monta, kymmenittäinkin joka päivä, samoilla kriteereillä. Itse sain laskettua että "meitä" on noin 1,5 - enkä usko tapaavani sitä puolikasta koskaan, sillä itse koen olevani kokonainen!


Opintie elämässäni on ollut kivinen. 36 vuotta luulin, että muiden ihmisten maailma on kuten omani, sitten sain kuulla ettei niin olekaan, vaan kuulun pieneen vähemmistöön joka kokee asiat toisin. Peruskoulu meni mallikkaasti. Minut muistetaan kyllä sieltä erikoisena lapsena, toisaalta hiljaisena tuumailijana, toisaalta impulsiivisia tilannehuomioita tekevänä luontoaineiden kirjoittajana, joka oli yleensä urheilukilpailuissa häntäpäässä - mutta osasi suunistaa! Myös musiikki on kaiketi ollut minussa aina, jo tokaluokan keväällä opettaja hoksasi laittaa minut esittämään yksinlaulua. Kuulemma nenäliinoille oli runsaasti käyttöä, povasivat pojasta kanttoria... Siinä vaiheessa se vähän hämmensi minua, vielä paljon myöhemminkin.


Lukio, kielet = kiviseinä. Ei ensimmäisenä vuonna yhtään koetta kielistä läpi. Keskeytys, välivuosi. Nuori klarinetisti sai sivuaineeksi pianon, muutaman laulutunninkin, jopa urkujakin sain vähän soittaa. Ensimmäinen pätevä, oikea pianonsoiton opettaja tuli mukaan kuvioon. Silloin alkoi tapahtua. Tein valmiiksi musiikkikoulutason paperit klarinetti pääaineena, pianosta soitettiin kurssitutkinto 2/3. Ikkunatehtaalla ja kuorma-auton kontteja valmistavalla pajalla töitä tehdessä treenasin kirkkomusiikki-linjan pääsykokeisiin Oulun konservatorioon ammattiopiskelijaksi pääsykokeisiin. Sinne olisi pitänyt olla ns. iso ykkönen pianosta, eli ensin 3/3 ja sen jälkeen I-tutkinto, joka on aivan eri tasoa, huomattava hyppäys. En vieläkään ymmärrä miten pääsin sisään. Opettajan kanssa harjoitimme vaaditun tason juuri ja juuri täyttävät kaksi pianokappaletta, uruista valmistin yhden pikku-Bachin näytteeksi, pieni laulunäytekin. Osaamista ei ollut, mutta lahjoja on pakko olla, sillä minut otettiin sisään!!


En valmistunut ajallaan, hirvittävästä viimeisen kevään loppukiristä huolimatta. Armeijavuoden jälkeen jatkoin, yllätys yllätys, Sibelius-Akatemiassa, jonka pääsykokeissa kävin ennen armeijaa keväällä umpiväsyneenä. Muisti pätki, viimeiseen laulunäytteeseen menoon piti pyytää muutama minuutti huiliaikaa, en meinannut jaksaa... Yöjunan huonot unet eivät yhtään helpottaneet asiaa. Onneksi lautakunta oli yhtä väsynyt ja ymmärsi. Opiskelupaikka tuli, ja Konservatorion paperit myöhemmin kun tein viimeiset puuttuvat samanaikaisesti kahteen opiskelupaikkaan.


Akatemian opintojen venyessä, viiden-kuuden vuoden tienoilla, heräsin huomaamaan että kaikki ei ole kuten pitäisi. Hain apuakin, mutta psykiatrin menneisyyden kaivelu tuntui tyhjän tonkimiselta väärästä paikasta. Sitten törmäsin ensimmäisen kerran termiin ADD - ja maailma jysähti metrin verran sivuun jalkojen alla. Nykyisin käytetään mieluumin termiä ADHD-I. Tarkaavaisuuden ja impulsiivisuuden häiriö ilman varsinaista ylivilkkautta, tosin nyt myös tiedetään että melkein kaikilla meistä on ajoittain myös ylivilkkauspiirteitä, ainakin jossain elämänvaiheessa. Häiriöllä ei puhtaana ilmiönä ole tekemäistä henkisten sairauksien, tain muiden neurologisten häiriöiden kanssa. Ei älykkyyden, tunne-elämän, ei minkään muunkaan keskeisesti persoonaan vaikuttavan ominaisuuden kanssa. Se yhdistyy kyllä niihin helposti: aivojen itsehallinnan puutteellinen toiminta aiheuttaa alisuoriutumista todellisiin omiin kykyihin nähden, mikä on henkisesti äärimmäisen raskasta ja latistavaa. Ympäristö pitä adhd-henkilöä helposti vain laiskana ja aikaansaamattomana, minkä asenteen herkkä ja empaattinen adhd-ihminen usein itsekin omaksuu ja alkaa yksinkertaisesti yrittämään aivan liikaa, lopulta uupuu. Myös muita häiriöitä, esim. asperger-synroomaa ja touretta yhdistyy usein adhd-oireisiin. Arvioidaan että vähintään kolmella neljästä on joku oheisdiagnoosi tehtävissä, nykyisin arvio on jopa neljä viidestä! Tämä selittää sen millä esittelyn aloitin: olen miehillä harvinaisempaa inattentiivista tyyppiä, kuulun siihen ryhmään jolla ei ole puhjennut henkisiä sairauksia, minulla ei muita neurologisia poikkeavuuksia, edes varsinaista masennusta yleisellä ilmenevistavalla ei tullut. Kun siihen yhdistää ikäryhmän, koulutusasteen (yli-opisto, nyt osaan arvostaa sitä) ja pari muuta normaalia ihmisiä ryhmittelevää tekijää, niin jäljelle jää tosiaan noin 1,5 henkilöa viidestä miljoonasta. Kokenut lääkärini, yksi hienoimmista näitä ilmiöitä ymmärtävistä, kertoi, että olen hänelle ensimmäinen ikäiseni ja tämän tyyppinen, joka tulee apua hakemaan siinä vaiheessa kun on kuntoutettavissa, eikä ole syrjäytynyt ja uponnut moniongelmaiseen suohon vielä toivottomasti. Tämä sai minut hiljaiseksi, myös kiitolliseksi.


Ihminen ei kestä loputtomasti. Nuoruuden palo ja voimat loppuvat joskus, kynttilää ei voi polttaa molemmista päistä. Minäkään en voinut lopulta sopeutua olemaan sellainen mitä en ole. On käsittämätön temppu että maisterin paperit lopulta tulivat käteeni pitkän taistelun jälkeen, kielten osalta armoa yrittämisestä on pakko olla mukana. Silloin ei ADHD-aikuisista ymmärretty vielä paljon mitään, yksittäisiä tämän mahdolisuuden ymmärtäviä lääkäreitä oli. Psykiatrini ei suostunut ajattelemaan koko mahdollisuutta, yleislääkäri otti vakavammin ja lähetti perustesteihin psykologille. Niitä tuloksia ei osattu tulkita, yleistaso epätasaisuudesta huolimatta oli kuitenkin hyvä. Tänä päivänä, kun on tajuttu että suurin osa adhd-lapsista tuo häiriön jossain muodossa aikuisuuteenkin, olisi noita testejä tulkittu aivan toisin - häiriö oli niissä nimittäin, jälkikäteen tarkasteltuna, vallan selvästi näkyvissä, kuten vuonna 2010 tehdyissä laajemmissakin testeissä. Jotain kuitenkin tapahtui.


ADHD tekee ihmisestä laaja-alaisesti epätasainen. ADHD-henkilö on dynaamisempi, häiriö korostaa vaihvoja ja heikkoja osa-alueita. Kun aivojen itsehallinta toimii normaalia heikommin, ne eivät osaa hallita omaa aktiivisuutta kuten muiden aivot. Siitä seuraa se, että ADHD-tyyppi pärjää usein huonosti arkirutiineissa töissä ja kotona, positiivista "tämä täytyy vain tehdä" -stressiä ei ole olemassa. Vaikutus on päinvastainen, se näkyy aivokuvissakin. Siinä missä aivojen "käskyalue" muilla saa aktiivisuuden nousemaan viestiradoilla ja "toteuttamisalueella," adhd-henkilön aivoissa sama käsky saa aivotoiminnan laskemaan siellä missä sen pitäisi nousta ja toisaalta nousemaan ihan väärässä paikassa! Eli ajatus karkaa. Siksi minuakin on luultu aiheettomasti laiskaksi tai luultu etten välitä, ei hotsita... En ole kuitenkaan sen laiskempi kuin kukaan muukaan. Eikä kukaan minun laiseni ole. Toisaalta motivoivissa asioissa, kiinnostavissa ja haastavissa, pystymme siihen mihin muut eivät. Omaksumaan käsittämättömän määrän tietoa, tekemään ennakkoluulottomia johtopäätöksiä, ideoimaan, yhdistelemään muita hämmästyttävällä tavalla asioita siitä aistitulvasta jonka koemme. Aivomme eivät nimittäin suodata aistien tuomasta valtavasta informaatiomäärästä vain olennaista käsiteltäväksi kuten muilla, vaan koko vyöry tulee käsiteltäväksi. Tämä on todella monilla vaikea ongelma, seurauksena on yliaistiherkkyys, kun valojen, äänien, värien, tuntoaistimuksien, lämpötilojen yms. yhdistelmä kaatuu päälle. Myös minä kärsin siitä ilmiöstä hyvin paljon.


Kävi kuitenkin niin, että epätasaisuus koitui voitokseni. Kyltymätön tiedonhalu kiinnostavista asioista, verbaalisen lahjakkuuden tiivistyminen kirjoitusharrastukseen, tekninen kiinnostus ja lahjakkuus yms. pelastivat opinnot. Aloin tehdä kaiken toisin, tajusin että olen erilainen. Olin samaan aikaan etäkirjoituskurssilla loistavan, arvostetun opettajan johdolla etäopintoina ja kirjoitin kirjallisen lopputyön LIIKUNNASTA, Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosastolla! Kiristyneiden kriteereiden jälkeen olin ensimmäinen joka sai sillä osastolla työstään erinomaisen arvosanan, työ vastasi arvostelijoiden mukaan harvinaisen hyvin sille asetettuja tavoitteita. Se asetti tutkimuskysymyksen, käsitteli sitä loogisesti, vastasi siihen. Kaiken kukkuraksi se toimi ja toimii suoraan työssäni ohjenuorana, tukee sitä, sitä voisi käyttää oppaana kaikilla muillakin äänensä kanssa työtä tekevillä. Ehkä se oli ensimmäinen kerta, kun tein opiskeluaikana jotain sellaista mistä olen vieläkin ylpeä. Oli hyviä suorituksia toki aikaisemminkin ollut seassa. Piú Mosso: laulaminen ja liikunnan fyysiset vaikutukset. !


Opiskelun muutoksista voisi kirjoittaa kirjan. Kun neurologisesti erilaisilla on lähes kaikilla erityisiä poikkeuksellisen vahvoja osa-alueita, minun onneni, tai siunaukseni elämänkatsomukseni kannalta katsottuna oli, että omat poikkeuksellisen vahvat alueeni ovat sellaisissa asioissa, että ilman apua, ilman tukea, pystyin tekemään pitkälti samat muutokset mitä tänä päivänä ammattimaisesti koulutetut ohjaajat auttavat kohtalotoverini tekemään, viimeistää silloin kun seinä nousee pystyyn. Tämä on saanut minua tutkineet ja hoitaneet ihmiset myöhemmin pyörittämään päätään, se on ollut heidän mukaansa jotain käsittämättömän ainutlaatuista, mahdottoman tekemistä mahdottomaksi. Uskon kuitenkin, että meitä on muitakin. ADHD on sellainen ihminen: hän ei joskus pärjää millään äärimmäisen yksinkertaisessa asiassa, mutta seuraavana päivänä hän tekee mahdottomasta mahdollisen.


Liikunta. Siinä on voimaa. Elämä on osa liikuntaa, siinä missä liikunta osa elämää, sillä ihminen on luotu liikkumaan. Moni kaltaiseni syvän uupumuksen kokenut on tosin liikkunut itsensä kirjaimellisesti loppuun, jopa hautaan. Siitä voi nimittäin tulla pakkomielle ja hallitsematon tekijä kun ihminen väsyy. Harjoituksen jälkeinen mielihyvä ajaa treenaamaan enemmän ja kovempaa, ja väsynyt elimistö ei ehdi palautua. Se on hengenvaarallista. Minut pelasti oikeat liikuntavat, ne pitivät minut pystyssä jopa liian pitkään. Olisi ollut hyvä jos apua olisi ollut pakko hakea aikaisemmin. Ymmärrän asian molemmat puolet tavallisen ihmisen, ei huippulahjakkaan urheilulahjakkuuden, näkökulmasta. Kun mielenkiinto valmentamiseen nosti päätään, paikallinen urheiluseura hoksasi jossain vaiheessa, että paikkakunnalla asuu myös yksi sellainen perusasioihin perehtynyt kuntoilija joka ei muuten ole juurikaan yleisessä seuratoiminnassa mukana. Minua pyydettiin mukaan, kun SUL alkoi laajentaa lanseeraamaansa juoksu- ja maratonkouluketjua. Siinä kelkassa on sitten nyt oltu ja saatu uutta oppia koulutuksista. Valmennuksen mukaan tulo, sekä oman juoksu- ja harjoitustavan muutokse ovat yhdistyneet aikaan, jolloin olen hitaasti tullut omaa vuoristorataani ylöpäin, ala- ja ylämäkiä, kehitystä ja notkahduksia, saanut vähän kerrallaan pahasti rakoillutta terveyttä taas kuntoon. Valoa kohti, askel kerrallaan!


Miksi tämä blogi? Hämmästyksekseni olen huomannut, että näkökulmani käsitellä liikuntaa, harjoittelua, jaksamista, liikunann sepeutumista arkeen jne. on ilmeisen harvinainen, johtuen kaikesta kokemastani ja myös tästä ilmiöstä, eli häiriöstä. Myös ilmeisesti aika harvinainen ns. psykofyysinen aisti on vahvistunut, kun koen pärjääväni, saan tervettä itseluottamusta, saan hurjasti positiivista palautetta valmennettavilta ja tutuilta joita autan liikkumaan. Psykofyysinen aisti tarkoittaa sitä, että laulua opettaessa pystyn aistimaan mitä oppilas tekee, mutta omassa kehossani. Kun hänestä tuntuu pahalta, omaankin kurkkuuni jotakuinkin koskee. Nyt tämä ominaisuus on siirtynyt muuhun liikuntaan. Kun valmennettavan lantio pettää juoksuaskeleen alta, minusta itsestänikin tuntuu pahalta. Siksi pystyn usein sanallisestikin kuvaamaan, miltä hänestä tuntuu ja miltä pitäisi tuntua, mitä hän tekee ja mitä pitäisi tehdä. Ja voi sitä riemua, kun opetettava kokee sitä kautta ahaa-elämyksiä. Silmiin syttyy loisto, askeleeseen tulee napakkuus, lantio siirtyy ylös/eteen omalle paikalleen ja koko ryhti upeaksi samalla, naurukin helähtää... Tämmöiselle herkälle hupakolle tulee silloin vedet silmiinpelkästä myötätunto-ilosta. Saan muusikkona hoitaa ihmisiä iloissa ja suruissa musiikin kielellä, elää rinnalla. Nyt voimavarojen mukaan sama kokemus on siirtynyt liikuntaan.


Minulla on ongelmia, enemmän kuin useimmilla muilla. Adhd-henkilön itsetunto on aina koetuksella - alisuoriudumme päivittäin sellaisissa asioissa joissa haluaisimme olla parempia työntekijöitä, puolisoita, isiä, äitejä, ystäviä, kavereita jne. Olen kuitenkin löytänyt vastapainoksi poikkeukselliset vahvuuteni ja koen että ne ovat niin suuri lahja, ettei niitä voi pantana, pitää piilossa. Saan antaa, saan kokea yhdessä, saan soittaa, saan laulaa, saan liikkua ja olla liikuttava. Nauretaan yhdessä, lauletaan yhdessä, liikutaan yhdessä, LIIKUTAAN OIKEIN YHDESSÄ! Se on elämää, sitäpä juuri. Elämän mahtuu mukaan myös erilaisia ihmisiä, sillä heikkouksinemme ja vahvuuksinemme olemme "normaalimpien" ihmisten kanssa tismalleen samalla viivalla. Emme ylempänä, emme alempana, edellä tai jäjessä, vaan rinnalla.



torstai 16. elokuuta 2012

Julistan Risukarhi-blogin täten avatuksi! Ensimmäinen teksti tulee myöhemmin, sillä liikkkuvan lukkarin on liikuttava leirikeskukseen laulattamaan vanhuksia. Ratkaiseva siirto on kuitenkin jo tehty. Tervetuloa, toivottavasti olen liikuttava ihminen!